Ensisanat. Aloitus. Niitä olen opiskellut niin koulun penkillä kuin elämässä, myöhemmin siirtynyt jopa opettamaan niitä muille. Nyt on jälleen minun aikani kirjoittaa uusi alku, ja olen päättänyt antaa sen nimeksi Sanattu.

Olen myös päättänyt antaa aloitukselleni syntymälahjaksi armon. Sen, jonka itselleni antamiseen kului hyvin pitkä tovi. Että ei tarvitsisi olla täydellisen valmis, ei välttämättä sinne päinkään – että aina voi ja kannattaakin jättää kasvulle varaa. Luulen, että juuri löytämäni armollisuuden ansiosta olen tässä ja nyt, aloittamassa uutta; tai ainakin jatkamassa jotain jo aloittamaani uudella tavalla.

Vasta tovi sitten kehtasin myöntää ääneen, että olen aina tuntenut olevani jotenkin erilainen tai poikkeava. Lapsesta saakka olen kokenut, etten ole aivan oikeassa paikassa tai ajassa, mutta silti tunnen kuuluvani maailmaan siinä mielessä, että minulla on täällä jokin tehtävä.

Vei kolme vuosikymmentä ennen kuin kehtasin sanallistaa nämä erilaisuuden tai erityisyyden kokemukset muiden armoille. Pelkäsin vaikuttavani leuhkalta egomaanikolta, ja kuvitellut kommentit ”Mitä se oikein luulee itsestään, ei se nyt niin erityinen ole”, kaikuivat päässä. En tiennyt, tunteeko jokainen ihminen näin, ovatko nuo ajatukset olemassa ja elossa olon luonnollista seurausta, vai onko minulla vain jokin suuruudenhulluussuodatin asentamatta.

Onnekseni työni kirjoittamisen, kirjallisuusterapian ja ennen kaikkea oman itseni parissa johdattivat minut oivaltamaan, että niinhän se on: minä olen kuin olenkin erityinen, aivan kuten jokainen meistä on. Jos lähtisin pakoilemaan itseäni, pitäisi minun juosta karkuun lopun elämääni. Sen sijaan aion olla tässä, pysyen ja muuttuen alati samanaikaisesti. Viimein ymmärrän, että minun erityisyyteni ei tee minusta sinällään sen ihmeellisempää, se tekee minusta minut. Ja siinä riittää minulle ihmeteltävää.

Tämä itse mikä olenkaan nyt, on edelleen jatkuvassa muutoksen tilassa, ja juuri niin haluankin olla. Tiedän, että minusta on tulossa vielä useita painoksia. Jos lopettaisin muuttumisen tai kehittymisen, jäisin itsestäni jälkeen. Silti jokin ydin minussa on ja pysyy. Se on tapani olla olemassa, ja tämä tapa perustuu nimenomaan sanoille. Jos ja kun joskus hapuilen ja unohdan olennaisen, muistutan itseäni hengenheimolaiseni ja voimahahmoni Walt Whitmanin sanoista: olen olemassa tässä maailmankaikkeudessa, tämän suuren näytelmän pyörteissä, ja mikä kunnia onkaan ottaa osaa oman säkeistöni verran.

Sitä en tiedä, miten merkittävä tehtäväni tai säkeistöni täällä on, mutta olen valmis ottamaan selvää. Olkoon se sitten lähikaupan kassajonossa jaettu hymy tai bussikuskille huikkaistu kiitos, käytän mieluummin energiani ja aikani jonkin hyvän kierrättämiseen kuin laput silmillä ja kiukkuinen teippi suun päällä juoksemiseen. Riittävän kauan laahustin tai sinkoilin maailmassa näkemättä sitä. Kun lopulta pyyhin hiekat silmistäni ja opin todella katsomaan ja kohtaamaan, huomasin miten kaiken ylle oli laskeutunut jokin keijupölyn tapainen kuorrutus.

Ainakin toistaiseksi uskon, että tehtäväni on saatella yhä useampi ihminen sanojen ja niiden myötä oman itsen äärelle. Siksi on siis Sanattu, jotta voisin jollain tapaa auttaa jotakuta ja jotain muutakin olemaan. Sanat ovat minulle paitsi kutsumus ja elämäntyö, ennen kaikkea ne ovat elämäntapa: keino nähdä, kokea ja olla olemassa. Sanat auttavat ymmärtämään elämän ihmeellisyyden.