Olen jo pikkulapsesta alkaen ollut tavattoman sentimentaalinen, mutta näinä päivinä ympäröivä maailma ajaa pohtimaan ja tuntemaan entistäkin enemmän.

Hyvä niin. Minua ja meitä pitää ravisutella.

Kuten noiden paljaiksi itsensä pudistelleiden puiden, meidän pitää varisuttaa kellastuneet ja kuivahtaneet tapamme katsoa ja kokea maailmaa.

Näinä päivinä uskoa, mihin ikinä uskookaan, voi olla vaikea harjoittaa. Minun uskoni on Rakkaus, ja sen tähden päätän jaksaa. Sillä edelleen sitä on, kohtaavat katseet ja kädet, lempeä pakotus rinnassa, kun miettii omia rakkaita.

Elämä on ihme, ja meidän tehtävämme on elää se hyvin. Ihmeet eivät ole mahdottomia, ne ovat toteutettuja haaveita. Ja jos vain päätämme niin, voimme vastalahjana rakastaa haaveet todeksi.