Sanattu | Elämä rivien välissä
22659
single,single-post,postid-22659,single-format-standard,ajax_fade,page_not_loaded,,select-child-theme-ver-1.0.0,select-theme-ver-3.3,fs-menu-animation-underline,wpb-js-composer js-comp-ver-4.12,vc_responsive
Käytävä täynnä kirjoja

Elämä rivien välissä

Let me live, love, and say it well in good sentences.”

– SYLVIA PLATH

Kuten sielunsiskoni Sylvia Plath, haluan elää, rakastaa ja löytää sanottavalleni oikeat sanat, virkkeet ja lauseet. Näitä pyrkimyksiä tukemaan perustin Sanatun.

Tapanani on sanoa, että kaikki on kirjoitusta. Elän vahvasti siinä uskossa, että todellisuutemme rakentuu sanoista ja sanoille. Tahdon uskoa, että sekä kirjoitetuilla, luetuilla että ääneen lausutuilla sanoilla voidaan muokata ihmistä ja maailmaa kohti parempaa.

Omat sanani löysin jonkinmoisella viiveellä: historian ujoimpana ja sisäänpäinkääntyneimpänä lapsena en oppinut lukemaan kovinkaan vauhdikkaasti. Kirjaimet olivat minulle kuin matematiikkaa (jota en tähänkään päivään mennessä osaa ankarasta yrittämisestä huolimatta) – epämääräisiä koukeroita, joista en koskaan saanut riittävän kauniita. En ymmärtänyt, miksi minkin sakaran piti osoittaa tiettyyn suuntaan. Mutta tarinat kirjainten takana houkuttelivat silti niin kovasti, että päätin oppia. Hiljalleen aat alkoivat erottua ööstä ja kokonaan uusi maailma aukesi edessäni kirjojen sivuilla. Olin saanut matkalipun Minne vaan.

Taisin halki peruskoulun olla jonkinlainen open lellikki (pitkälti kai saman ujouden takia, jonka johdosta minusta ei ollut koskaan minkäänlaista vaivaa), mutta näin jälkikäteen säälittää äidinkielen ja kirjallisuuden opettajieni puolesta, sillä opittuani kirjoittamaan he saivat nautiskella loputtomiksi saagoiksi venyvistä ainekirjoituksistani. Kun muut oppilaat käyttivät yhtä ja samaa koulun ainevihkoa koko lukukauden ajan, minä täytin vihkon yhdellä kertomuksella.

Aivan kuin omien sanojen ja virkkeiden muodostaminen ei olisi ollut jo riittävän suuri valaistuminen, kun pienen kyläkouluni pihaan vielä eräänä päivänä kaarsi kirjastoauto, sanallinen ympyräni sulkeutui. Kiipesin pakettiauton rappuja ylös kuin portaita taivaaseen, jossa tarjolla oli enemmän kirjoja kuin olin koskaan ennen nähnyt kerralla. Tajusin, että nyt minulla oli tilaisuus valita itse, mitä kirjoja haluaisin lukea. Enää ei tarvinnut odottaa, että isä, äiti tai opettaja toisivat kirjan eteen tai että isosisko luovuttaisi minulle omistaan jonkun liian pieneksi käyneen.

Oli käsittämätöntä, miten tälle omassa päässään ja nurkassaan mieluiten yksin viihtyvälle pikkuvanhalle arkajalalle oli äkkiä suotu moinen valta: lukemalla ja kirjoittamalla sain matkustaa minne vaan, tehdä mitä vaan ja olla kuka tahansa.

Kirjastoautossa loikkasin suoraan nuorille suunnattuun kirjallisuuteen ja kun opin, että tällaisia maagisia paikkoja oli olemassa myös maahan istutettuna, marssin lähimmän kirjaston (joka ei Nuuksion luonnonpuistossa asuvalle pikkutytölle ollut lainkaan lähellä) aikuisten osastolle ja sinne jäin.

Tuolloin ei käväissyt mielessäkään, että voisin kirjoittaa omalla tyylillä. Näin ollen harjaannuin mestarilliseksi plagioijaksi, joka kirjoitti oman kopionsa kunkin luetun kirjan pohjalta. Jälleenkirjoitin omiksi versioikseni koko Brontën sisarusten tuotannon, kaikki pienen runotytön seikkailut sekä Narnian tarinat. Vasta istuttuani Kallion ilmaisutaidon lukion ensimmäiselle luovan kirjoittamisen tunnille, tajusin mitä kaikkea voin sanoilla tehdäkään. Että voisin kirjoittaa itseni teksteihin.

Ja kun upea ”killinmaikkani”, kuten häntä ainakin minun aikanani kutsuttiin erään koulupäivän jälkeen juoksi perääni metroasemalla ja ehdotti minun kirjoittavan kirjallisuusarvostelun nuorten kirjallisuuslehteen, tajusin, että ehkä minusta todella voisi olla kirjoittajaksi. Olin kai aina tiennyt, että sitä minä tahdoin. Tarvittiin vain joku, joka kertoo sen minulle, jotta uskalsin uskoa haaveeseeni ja itseeni. Parin kuukauden kuluttua juttuni julkaistiin ja sain lehden käsiini. Seisoin keittiön pöydän ääressä (koska en malttanut innostukselta ja hämmennykseltä istua), itkin ja tärisin.

Tuota hetkeä pyrin palauttamaan mieleeni aina, kun huomaan turtuneeni. Tähän mennessä olen tullut julkaisseeksi lukemattoman määrän tekstiä, eikä oman tekstin ja nimeni näkeminen sen yllä tai alla enää tuota vastaavaa hepulia, mutta haluan pitää kiinni tuosta alun innosta ja onnesta. En halua ottaa mitään itsestäänselvyytenä tai kadottaa sitä intohimoa, mistä kaikki alkoi.

Löydettyäni varmuuden siitä, että tätä kohti aion kulkea, on matka taittunut helpommin. Ei helposti kylläkään, sillä valitsin alan, jolla pärjääminen ei todellakaan käy tuosta vaan. Mutta se ei haittaa lainkaan, sillä olen nauttinut matkanteosta – jokaista kuoppaa, ryteikköä ja kielekettä myöten. Tuon ensimmäisen kirjallisuusarvion jälkeen olen tiennyt, mille perustaa valintani ja elämäni. Ja tästä syystä koen olevani äärimmäisen onnekas. Reissu sanojen maailmaan ei ole ollut vailla konflikteja, harhapolkuja ja typoja, mutta niin ei ole ollut tarkoituskaan.

Päädyin opiskelemaan yleistä kirjallisuustiedettä ja muutin Turkuun pitkälti siitä syystä, että kaupungin yliopistossa sai opiskella luovaa kirjoittamista. En tiennyt tuolloin lainkaan, minne nämä opinnot minua veisivät, mutta koin ettei muita vaihtoehtoja ollut, sillä mikään muu kuin kirjoittaminen ja kirjallisuus ei liikuttanut ja kiinnostanut minua samalla tavalla. Ei mennyt aikaakaan, kun tutustuin sanataiteeseen ja vuosien kuluessa onnistuin keräämään kandin sekä maisterin tutkintojen ohella arvokasta sanataideopettajan kokemusta niin pikkulasten, nuorten kuin vanhusten kanssa. Olin saanut ammatin, jonka olemassaolosta en edes ollut osannut uneksia!

Mielestäni on hauskaa toimia ammatissa, joka on monelle vielä jossain määrin hämärän peitossa. Saan tuntea olevani yksisarvinen tai vähintään jonkin sortin pioneeri. Yksi keskeinen missioni on pitää huolta, että sanataiteen ilosanoma leviää maailmassa (aloitettakoon nyt ensiksi Suomesta) ja että ihmiset alkaisivat hahmottaa sanataiteen loputonta ja sanattoman suurta potentiaalia. Yhtenä missioni toteutuskeinona omistin sanataiteelle oman teemanumeronsa kirjallisuuslehti Lumoojassa, jota päätoimitin vuosina 2015 ja 2016. Tässä ote numeron pääkirjoituksesta teille, joille sanataide on mysteeri:

Sanataiteen suurimpia rikkauksia ja haasteita on sen joustavuus. Sanataiteen kentällä mitä tahansa voi lähestyä kirjoituksena. Puhuttujen ja kirjattujen sanojen ohella myös kuva, ääni, liike, haju tai vaikkapa maku voivat olla lähtökohtia sanataiteelliselle työskentelylle. Niin hedelmällistä kuin sanataiteen tarjoama liikkumavara onkin, siitä aiheutuu myös sanataiteen määrittelyn haastavuus. Sanataide vaikuttaisi edelleen olevan jossain määrin vieras tai väärinymmärretty ala. Harvassa työnahjossa saa todennäköisesti selittää työnkuvaansa yhtä ahkerasti kuin sanataideohjaajan ammatissa.

Opetushallituksen määritelmän mukaan ”Sanataiteen perusopetus antaa kielestä, kirjoittamisesta ja lukemisesta kiinnostuneille lapsille ja nuorille mahdollisuuden kehittää ja syventää kirjallista harrastustaan.” On kuitenkin tärkeää huomioida, että sanataide ei missään nimessä kehitä ainoastaan oppilaan kirjallisia tietoja ja taitoja. Kirjoittamisen ja kirjallisuudentuntemuksen avulla kehitetään ajattelutaitoja, mielikuvitusta ja eläytymiskykyä, laajennetaan ilmaisuvaroja ja vahvistetaan oppilaan identiteettiä.

Niin arvokasta kuin lasten ja nuorten parissa tehtävä sanataidekasvatus onkin, tahdon korostaa, että sanataide palvelee ja rikastuttaa jokaista ihmistä iästä riippumatta. Nuoremmille suunnatussa sanataideopetuksessa painotetaan iloa, leikkiä ja ilmaisuvapautta. Turhan monesti unohdetaan, että juuri arjen realiteetteihin väsyneet aikuiset ovat niitä, jotka kaipaavat sanataiteen tarjoamaa luovaa hulluutta elämäänsä. Ilo, leikki ja ilmaisuvoima eivät tee aikuisesta ihmisestä vastuutonta vaippapöksyä; ne ainoastaan tukevat ja edistävät roolejamme perheenjäseninä, työntekijöinä ja yhteiskunnallisina toimijoina.

Kymmenen vuotta Kallion lukiosta valmistumiseni jälkeen minua pyydettiin takaisin. Sain tilaisuuden puhua tulevaisuuttaan suunnitteleville abeille kirjallisuuden ja luovan kirjoittamisen opiskelusta sekä kulttuurialasta. Tärkein tuliaiseni, jonka halusin viedä mukanani oli sanoma siitä, että joskus kliseet kantavat sisällään tärkeimmät totuudet. Suurin niistä on, että meidän on seurattava sydäntämme. Että kaikki me todella olemme matkalla.

Vaikka olenkin saanut valtavasti positiivista palautetta ja kunniaa tekemästäni työstä, minulle ei ole jaeltu kunniamitaleja, ruutuaikaa tai ämpäreittäin rahaa. En kenties ole menestystarina maineen ja mammonan (tai mediaseksikkyyden) ohjaamien työmarkkinoiden standardien mukaan, mutta silti koen olevani oman tarinani sankari. Suurin ja haastavin sankaritekoni on ollut seurata sydäntäni. Näin olen tehnyt ja hiljalleen sydämeni on johdattanut minua kohti sitä jotain, jonka olen tiennyt minua horisontissa odottavan.

Haluan muistaa nuo ensimmäiset painetut sanani, jotta muistaisin matkan. Jos joku olisi kertonut tuolle pyörillä kulkevaan kirjastoon kipuavalle tytölle, että hän tulee tekemään kaikkea sitä, mitä hän on kolmen vuosikymmenen aikana ehtinyt tehdä, tyttö ei olisi varmastikaan uskonut. Olen suorittanut yliopistotutkinnon kirjallisuustieteestä ja luovasta kirjoittamisesta, julkaissut kirjoituksiani lehdissä, joiden pelkästä lukemisesta (ja ymmärtämisestä) haaveilin nuorempana, olen päätoimittanut kirjallisuuslehteä, esittänyt runojani erilaisilla lavoilla, toimittanut toisten sanoja kirjoiksi saakka ja ennen kaikkea ollut tukemassa toisia ihmisiä heidän etsiessään omaa tietään ja sanoja sille.

En ole koskaan kaavoittanut tulevaisuuttani tai sitä aikaa ”kun olen iso” tietynlaiseksi, sillä olen uskonut, että valitsemani tie muokkaa minua ja elämääni hiljalleen haaveideni mukaiseksi. Matkan varrella olen ollut turhautunut siitä, etten ole edennyt tahtomallani tahdilla, ahdistunut ja hermostunut siitä, että eteen on ilmestynyt tiesulkuja ja välilaskuja. Ja aina uudelleen olen tullut huomaamaan, että näinhän tämän pitikin mennä.

Yliopiston luovan kirjoittamisen lopputyönä kirjoitin Miten kuuluu eksyä -nimisen runokokoelman, joka päättyy seuraaviin sanoihin:

Jos joku pysähtyisi kysymään, kertoisin:
                                  muuta en tahdo tietää kuin tietää
                                                         syntyneeni, eläneeni ja kuolleeni
pää edellä, kuten pitääkin.
              
 En halua kehittyä niin, että jään jälkeen
                              jättää kahdeksaa tutkintoa, kolmea henkilöautoa ja johtajan pallia,
                                           vaan läpsäyksen veden pintaan,
                                                                                                    laajenevan,
                                                      loittonevan kaaren.

Juuri tähän minun pitikin eksyä.

2 Kommenttia
  • battlements

    12.08.2018 ~ 12.42 Vastaa

    Thanks a lot for sharing this with all folks you really know what you are
    talking about! Bookmarked. Kindly also talk over with my site
    =). We could have a link exchange contract among us

  • kazuya

    13.08.2018 ~ 14.30 Vastaa

    Aw, this was an incredibly good post. Finding the time and actual effort to create a very good
    article… but what can I say… I hesitate a lot and never seem to get anything
    done.

Kommentti